Ensi kosketukseni avioliittotyöhön sain varhaislapsuudessani, sillä omat vanhempani tekivät tuolloin avioliittotyötä seurakunnassamme ja pääsinpä omien vanhempieni mukana myös avioliittoleirille. Toki itse olin siellä hoidossa. Jo lapsuudesta minulle kasvoi ymmärrys siitä, että avioliitto on Jumalan asettama todella tärkeä asia, ja siitä pitää huolehtia.
Avioliitossa kaksi ihmistä lupaavat Jumalan edessä sitoutua toisiinsa, kunnes kuolema erottaa. Lapsuuden prinsessaelokuvat loppuvatkin tähän kuvaukseen ja lopputeksteissä kerrotaan, kuinka he elivät elämänsä onnellisena loppuun asti. Mitä kuitenkin tosi elämässä tapahtuu, kun pappi sanoo aamenen?
Tuon kuuluisan papin aamenen jälkeen törmäsimme avioliitossamme suuriin vaikeuksiin. Tuolloin koin olevani todella yksin ja epäonnistunut. Pelkäsin myös menneeni ”väärän” ihmisen kanssa naimisiin, kun niin äkkiä löysimme itsemme kriisien keskeltä toisten hehkuttaessa somessa ja muualla onneaan. Tuntui, että kaikilla muilla meni täydellisesti. Kaipasin tuolloin aitoa ja rehellistä puhetta avioliitosta. Muistan, kun Ristin Voitto -lehdestä luin juttua avioparista, jolla oli myös isoja vaikeuksia heti alussa ja sain siitä lohdutusta. Onneksi meillä oli myös noissa vaiheissa ihmisiä, joille pystyimme purkamaan asioitamme rehellisesti. Ilman noita ihmisiä en usko, että olisimme enää yhdessä.
Itselleni avioliitto on tarkoittanut peiliin katsomista. Se on peili, joka paljastaa meidän kipuja, haavoja, vääriä asenteita tms. Olkaamme sanan tekijöitä, ei vain kuulijoita, kun Jumala paljastaa meille asioita itsestämme (Jaak. 1:23–25). Olen siis löytänyt omasta kaapistani luurankoja; asioita, jotka olisin halunnut pitää kaikilta aina ja ikuisesti piilossa. Rakkaus on ollut voima, joka on sysännyt minut puhdistautumaan, muuttumaan ja tulemaan näkyväksi. Eikö samoin ole juuri Jumalan armon kanssa? Jumalan hyvyyshän vetää meitä parannukseen (Room. 2:4).
Olen kokenut avioliitossa suurimmat kipuni, mutta myös suurimmat onnen ja ilon hetket. Ilman avioliittoa en olisi minä, juuri se nainen, joksi Jumala on minut tässä hetkessä tarkoittanut. Toki toivon, että kasvua tapahtuu edelleen ja voimme kasvaa aina siihen asti, kun pääsemme kotiin, Isän luo. Avioliitto on instituutio, minkä puolesta minä liputan ja minkä puolesta minä olen valmis taistelemaan ja tekemään työtä. Olen joskus kuullut sanonnan: ”Joskus kivisimmät polut vievät kauniimpiin paikkoihin.” Uskon näiden sanojen pätevän avioliittoon, vaikka työtä se toki vaatii. Itseen menemistä, armollisuutta ja keskeneräisyyden sietämistä, anteeksi pyytämistä ja anteeksi antamista, kasvamista…
Vanhempieni erotessa juuri itse naimisiin mentyäni kuulin joskus, että eronneiden lapset eroaa herkemmin kuin niiden, joiden vanhemmat on yhdessä. Itse en halua lasteni käyvän läpi, mitä minä olen käynyt. Ehkä avioliitto ei ole trendikästä tänä päivänä, mutta se on jotain kaunista ja arvossa pidettävää edelleen. Eva ja Ossi laulavat Älä tee sitä -kappaleessaan: ”Kerran kuumaa ja kukoistavaa, huumaa ja harmoniaa. Nyt vain kuivaa ja kuolettavaa, haaleeta harmahtavaa. Vaikka ruoho olis vihreempää ja vaikka uusi viehättää. Vaikka mieli puskee väittämään, ettei oo menetettävää. Vaikka aika kutsuu lapsiaan, halujen ääntä seuraamaan. Älä tee sitä, älä tee sitä, älä mee.”
Haluan tällä kirjoituksella kuvata ihmiselämän monia eri värejä ja avioliitonkin rosoisuutta. Vaikka kaikki ei menisi meidän elämässämme tai avioliitossamme kuin elokuvissa, se ei ole syy antaa periksi ja luovuttaa. Muistetaan, että meillä on suuri Jumala, joka voi auttaa meitä ja meillä on myös ihmisiä ympärillä, jotka voivat kuunnella ja tukea meitä. Ei jäädä yksin asioittemme kanssa. Petrus Ahosen kappaleen sanoin: ”Me emme pelkää. Kanssamme Herra on. Hänessä turvamme on horjumaton. Keskellä myrskynkin, joka raivoaa katseemme nostaa saamme Pelastajaan…”
Seurakunnassa Toni ja minä teemme aviopari- ja perhetyötä. Tule rohkeasti mukaan toimintaan. Kaikenikäiset ovat tervetulleita!
Siunaten
Tiina Rautiainen